1. On kaikki niin kuin ennenkin – 05:28
2. Laura Häkkisen silmät – 05:33
3. Villi poika – 05:18
4. Prinssi kukkapaidassa – 04:07
5. Juonitaan ja jeesustellaan – 04:28
6. Rock-N-Roll – 07:56
7. Pygmit bailaa – 04:40
8. Aulaava Anki – 04:17
9. Juhlakentällä – 03:15
10. Vuokses sun – 04:46
11. Mading – 06:11
J. Karjalainen / laulu, kitara ja huuliharppu
Mouhamadou L. Malang Cissokho / congat, kitara ja laulu
Pekka Gröhn / piano ja urut,
Keimo Hirvonen / rummut
Mitja Tuurala / basso
Tommi Viksten / kitara ja laulu
vierailijoina
Hepa Halme / huilu (Aulaava Anki)
Jukka Tuovinen / saksofoni (Prinssi Kukkapadassa)
Guifam Sabri / tabla ja Kamal Sabri / sarangi (Vuokses sun)
J. Karjalaisen vuonna 1998 julkaistu albumi Laura Häkkisen
silmät on suomalaisen folk-rockin klassikkoalbumeita. Levy on
oivallinen osoitus Karjalaisen sävellys- sekä soittotaidoista ja
ehdottomasti myös taustaorkesterin rautaisesta ammattitaidosta. J.
Karjalaisen musiikkia joskus kuulleelle lienee selvää, että herra
ei erotu edukseen laulutaidollaan. Hän kuitenkin korvaa asian
loistavalla tarinankerronnallaan ja folk-musiikille tyypillisellä
eläytyvällä laulutavalla. Kaiken kaikkiaan albumi on suomalaisen
musiikin klassikkoainesta, ja erityisesti albumin nimikkobiisi on
tarinankerronnallaan suomalaisen folkin parhaimmistoa.
Levyn kokonaistunnelma on varsin kepeä ja suurin osa albumin
kappaleista onkin hyvän mielen veisuja. Levyn avausraita ja
suurimmaksi hitiksi noussut On kaikki niinkuin ennenkin toimii
hyvänä esimerkkinä Karjalaisen sävellys- ja sanoitustaidoista.
Tarttuva kertosäe ja oivaltavan yksinkertaiset riimit (esimerkiksi
kömpelön ja nerokkaan rajamailla tasapainoileva riimi "Ehkä
mennään turkkuseen, kaadetaan viinaa kurkkuseen.") Muita hyvän
mielen kappaleita levyllä edustavat Villi poika,
jonka kertosäe on melodisesti ehdottomasti levyn parhaimmistoa, sekä
Juhlakentällä, joka
muistuttaa soundiltaan Bruce Springsteeniä mutta suht simppelinä
biisinä jää hieman muiden varjoon.
Poikkeuksen levyn kepeään linjaan tekee albumin nimikkokappale
Laura Häkkisen silmät, joka alkaa kertomuksena
rakkaudenkaipuusta, mutta rakentuu loppua kohti loistavan käänteensä
myötä surulliseksi ja kaihoisaksi tarinaksi. Samanlaisena toistuva
kertosäe saakin kappaleen lopussa yllättäen vahvasti piinaavan
sävyn. Kappale on loistava osoitus Karjalaisen
tarinankerrontataidoista ja samankaltaisia kappaleita olisi levylle
toivonut hieman enemmänkin. Tummempaa sävyä edustaa myös Vuokses
sun, joka eroaa soundimaailmaltaan koko muusta albumista.
Kappaleen itämaisen mystinen ja hypnoottinen tunnelma, sekä
painostavat sanoitukset toimivat yksittäisenä kappaleena mainiosti.
Kappale kuitenkin rikkoo levyn muuten eheää soundimaailmaa hieman.
J. Karjalaisen ja erityisesti hänen taustajoukkojensa
soittotaidot pääsevät mainiosti esille useissa levyn biiseistä.
Musiikillisesti levyn parasta antia ovatkin Prinssi kukkapadassa,
jonka yksinkertainen rakenne jättää tilaa erityisesti Pekka
Gröhnin loistavalle pianofiilistelylle, Rock-n-roll,
jossa kaikki bändin jäsenet jammailevat niinkuin rock-musiikissa
parhaimmillaan kuuluukin, Pygmit bailaa,
joka on kokonaisuudessaan selvästi levyn irrottelevin kappale
mahtavine jameineen sekä Juonitaan ja jeesustellaan
ja Aulaava Anki,
joista edellä mainittu rakentuu soolokitaran ja nokkelien sanaparien
ympärille ja jälkimmäinen Hepa Halmeen toimivan huiluilottelun
varaan. Levyn päättävä Mading
on myös hieman kokonaisuudesta irtonainen kappale. Sen päävokalistina toimii Mouhamadou L. Malang Cissokho ja kappale
yhdistelee perinteistä folk-rocksoundia sekä etnisen musiikin
vivahteita päättäen levyn positiiviseen nuottiin.
Kokonaisuudessaan Laura Häkkisen
silmät on varsin toimiva kokonaisuus, jonka vahvinta antia on albumin nimikkokappale, Villi poika, Prinssi kukkapadassa sekä aivan kuin radioille luotu On kaikki niinkuin ennenkin. Kappaleiden
suhteellisen yksinkertainen rakenne jättää tilaa bändin
esilletuloon ja tämä onkin varsin toimiva ratkaisu. Soitto kuulostaa
vapautuneelta ja monessa kohtaa jopa leikittelevän improvisoidulta.
Taitava soitto yhdistettynä Karjalaisen parhaimmillaan nerokkuuteen
yltävään tarinankerrontaan muodostavat kokonaisuuden, jota
kuuntelee mielellään.
Plussat
+ Loistavaa soittotaitoa kautta
linjan
+ Vapautuneen jammaileva ote
monissa albumin kappaleista
+ Varsinkin Laura Häkkisen
silmät on osoitus Karjalaisen nerokkaasta tarinankerronnasta
Miinukset
- Mading, ja erityisesti Vuokses
sun rikkoo albumin yhtenäistä soundimaailmaa
- Karjalaisen laulutaidoista ja soundista voi
olla montaa mieltä, tosin folk-musiikkiin se mielestäni sopii
mainiosti
- Osa kappaleista on
rakenteeltaan hieman kertosäettä toistavia, mutta folkpoppiahan
tämä on
9/10
Arvosteluja laidasta laitaan
Arvosteluja, arvioita ja mielipiteitä lähes kaikesta mitä viihdemaailmalla on tarjottavanaan. Toisin sanottuna arvioita leffoista, peleistä, musiikista, kirjoista, sekä satunnaisesti kenties jostain muustakin. Palautteet blogista voi lähettää sähköpostilla osoitteeseen knopflerreviews(a)gmail.com. Mukavia lukuhetkiä!
Hae tästä blogista
tiistai 6. toukokuuta 2014
Levy-arvostelu: J. Karjalainen - Laura Häkkisen silmät (1998)
Tunnisteet:
1998,
9/10,
arvostelut,
J. Karjalainen,
Laura Häkkisen silmät,
levy-arvio,
levy-arvostelut
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
Leffa-arvostelu: The Wolf of Wall Street (2013)
The
Wolf of Wall Street on Martin Scorsesen ohjaama elokuva, joka perustuu
Jordan Belfortin samannimisiin muistelmiin. Kyseessä on siis
tositapahtumiin perustuva elokuva, mutta itse ainakin suhtaudun
varauksellisesti elokuvan absoluuttiseen faktuaalisuuteen. Toisaalta
totuus on lähes aina tarua ihmeellisempää, joten miksipä eivät
elokuvan kohtaukset olisi voineet tapahtua. Osa elokuvan jutuista on
absurdiudessaan melkein samaa tasoa Led Zeppelinin surkuhupaisan
haiepisodin kanssa (kiinnostuneet Googlen ääreen), joten kenties
Jordanin muistelmissa on käytetty paksua sivellintä kohdassa jos
toisessakin. Elokuva on melkein kolmetuntinen eepos, jossa Leonardo
DiCaprion esittämä Jordan näyttää että rahalla saa ja pollella
pääsee. Elokuvan pituus ja sen sisältö heijastavat kenties samaa
mentaliteettia: överiä tykitystä alusta loppuun saakka, joten
onhan elokuvankin oltava överipitkä. Toisin sanottuna puolisen
tuntia ennen elokuvan loppumista olisin mielelläni päättänyt
katselukokemukseni, mutta ei leffa mitenkään tuskastuttavan pitkäksi
päässyt käymään. Siitä piti huolen elokuvan erinomaisesti
toimiva mustanpuhuva huumori, sekä esimerkillisen hienosti
suunniteltu ja toteutettu visuaalinen ilme.
Elokuva
alkaa tehokkaalla kohtauksella, jossa kääpiöitä lentää ja heti
ensiminuuteista voi aistia, että elokuvakokemuksesta on tulossa
visuaalisesti viihdyttävä. Tämän elokuvan pääsisältöön
johdattelevan kohtauksen jälkeen siirrytään kronologisempaan
kerrontamalliin, joka aloitetaan ajasta jolloin Jordan oli
vielä tavallinen tusinameklari Wall Streetilla. Hän on saanut uuden
työn arvostetussa Wall Streetin sijoitusyhtiössä ja saakin
pomoltaan (Matthew McConaughey) neuvoja oikeaoppiseen seksin- ja
päihteidentäytteiseen pörssimeklarin elämään. Jordanin epäonneksi pian uuden työn
saatuaan Wall Streetillä koittaa musta maanantai, ja häneltä lähtee työ alta. Hän
joutuu meklareiden hierarkiassa aivan pohjalle: myymään penniosakkeita. Matkalla kohti rikkauksia Jordan nappaa vierelleen
uskollisen sidekickin, Donnie Azoffin (Jonah Hill) sekä muutamia
ystäviään, joiden kanssa he perustavat sijoittajien korvaan
vakuuttavalta kuulostavan Stratton Oakmont yhtiön. Firman
lähtökohtana on halpojen osakkeiden hehkuttaminen sijoittajille, jotka hyväuskoisuuttaan ostavat ne kovaan hintaan ja tällä
kaavalla Stratton Oakmont iskeekin kultasuoneen. Jordanista
julkaistaan artikkeli Forbes-lehdessä, pian jokainen bisnesmaailman
nousukas pyrkii töihin hänen firmaansa ja menestystarina on valmis
kirjoitettavaksi. Menestystä seuraavat luonnollisesti
nonstop-kreisibailut, joissa viina virtaa, paljasta pintaa riittää
ja jo edellä mainittuja kääpiöitä lentelee, marssibändit
valtaavat toimiston ja quaaludeja popsitaan kuin karkkeja. Kuten
monilla nousukiidossa olevilla on tapana tehdä, myös Jordan
menettää suhteellisuudentajunsa ja lopulta päihteidenkäyttö,
hurvittelu ja valtion tahojen mielenkiinto Stratton Oakmontin
touhujen laillisuutta kohtaan saa Jordanin korttitalon romahtamaan.
The
Wolf of Wall Street on visuaalisesti yksi elokuvahistorian näyttävimpiä teoksia. Vuosi vuodelta paraneva kuvaustekniikka
mahdollistaa entistä monipuolisempaa kameratyöskentelyä ja se näkyy elokuvassa. Leffassa on useita kohtauksia, joissa silmä lepää: esimerkkinä kohtaus jossa Jordan
lähipiireineen pelaa biljardia Miamin huvilallaan ja Donnie
quaalude-pärinöissään ryhtyy selittämään hidastetusti
hölynpölyä Jordanin korvaan. Tässä yhteydessä mainittakoon, että
Donnieta esittävä Jonah Hill kuuluu itselleni kategoriaan
näyttelijät joiden suosiota en ymmärrä ja suurin osa hänen
rooleistaan on tähän mennessä onnistunut vain ärsyttämään. The Wolf of Wall Streetissa Jonah Hill tekee mielestäni
harvinaisen neutraalin roolisuorituksen ja kaipa tämän voisi hänen
tapauksessaan laskea ansioksi. Muutenkin näyttelijäsuoritukset ovat
tasaisen varmaa laatutyötä. Pitkän vastustuksen jälkeen olen
myöntänyt itselleni, että DiCaprio on varsin kelpo näyttelijä
mutta silti ymmärrän sen ettei häntä vielä ole palkittu Oscarilla. The Wolf of Wall Streetissa hän tekee roolisuorituksen, jossa ei ole mielestäni parannettavaa suuntaan eikä toiseen, mutta
silti siitä jää puuttumaan se jokin: se mystinen x-faktori jonka
pohjalta Oscar-palkinnotkin vuosi toisensa jälkeen jaetaan.
Erityismaininta varsin pienessä, mutta silti edukseen erottuvassa
roolissa olevalle Matthew McConaugheylle, jonka kokkelia imuroiva
ad/hd-meklarihahmo toimii mielestäni loistavana kontrastina
DiCaprion "sen jonkin" puuttumiselle. Kohtauksessa jossa
parivaljakko keskustelee ruokailun yhteydessä McConaughey vie lähes kaiken huomion.
Kokonaisuudessaan
The Wolf of Wall Street on varsin toimiva elokuva. Sen draaman kaari
toimii, vaikka onkin tuhansia kertoja käytetty. Elokuvan musta
huumori toimi ainakin itselleni hyvin ja viihteenä elokuvaa voi
varauksetta suositella muille paitsi tiukkapipoisille. Elokuvassa nimittäin on todella paljon paljasta pintaa, ja se esimerkiksi rikkoi maailmanennätyksen "fuck" sanan käytöstä elokuvassa 506 käyttökerrallaan. The Wolf of Wall Street on audiovisuaalista
viihdettä parhaimmillaan, mutta kärsii mielestäni tietyllä tapaa
liiasta yrittämisestä. Elokuvassa on liikaa glamouria, liikaa
paljasta pintaa, liikaa päihteitä ja se on hitusen liian pitkä. Se
mitä The Wolf of Wall Streetista puuttuu on syvyys. Melkein kolmen
tunnin mittaisessa elokuvassa henkilöhahmoihin olisi paremmalla
tarinankerronnalla ja hahmoihin, sekä heidän väliseen
vuorovaikutukseensa enemmän keskittymällä saatu syvyyttä, joka
olisi tehnyt myös heille tapahtuvista draamankäänteistä
vieläkin dramaattisempia. Kenties elokuvan pinnallisuuskin on
tarkoituksenmukainen kuvaus bisnesmaailman pintaliitomaailmasta?
Plussat
+ Visuaalisesti todella viihdyttävä
+ Musta huumori toimii ja elokuvan viihdearvo on eittämättä
todella korkea
+ Elokuva tempaa mukaansa ja monet kohtaukset ovat klassikkoainesta
Miinukset
- Liikaa kaikkea, myös pituutta
- Pituudesta huolimatta henkilöhahmoista ja kerronnasta jää
puuttumaan tietty syvyys
- Jonah Hill, miksi oi miksi? (vaikkakin harvinaisen neutraali
roolisuoritus)
9/10
Tunnisteet:
2013,
9/10,
arvostelut,
leffa-arvio,
leffa-arviot,
leffa-arvostelut,
leffat,
The Wolf of Wall Street
Leffa-arvostelu: 12 Years a Slave (2013)
12 Years a Slave on Solomon Northupin vuonna 1853 ilmestyneeseen
omaelämänkertaan perustuva elokuva. Suhtaudun aina erityisellä
mielenkiinnolla elokuviin, jotka perustuvat tositapahtumiin sillä
historiasta kiinnostuneena koen keksittyjä tarinoita
merkityksellisemmiksi asiat jotka ovat faktuaalisia. Elokuva
sijoittuu Yhdysvaltoihin 1840-luvulle jolloin vapaat tummaihoiset olivat vielä suhteellisen harvinainen näky. Orjia oltiin alettu
vapauttaa ja Yhdysvaltojen pohjoisissa osavaltioissa vapaa
tummaihoinen ei ollut tavaton näky. He kuitenkin aiheuttivat
vielä vihaa ja katkeruutta monien valkoisten keskuudessa, jotka eivät
olisi halunneet asioiden muuttuvan. Solomon (Chiwetel Ejiofor)
kutsutaan esiintymään kiertävän sirkuksen viulistina, mutta ryhmän
ollessa Washingtonissa hänet huumataan ja päätetään myydä
orjuuteen etelävaltioihin. Tästä alkaa hänen 12 vuotta kestänyt
koettelemuksensa, jonka päätyttyä hän toimi merkittävänä
orjuuden vastaisen liikkeen edustajana.
Elokuva käsittelee mielestäni mielenkiintoista ja suhteellisen
vähän Yhdysvaltojen elokuvateollisuudessa käsiteltyä aihetta.
Orjuus on yhdysvaltalaisille ymmärrettävästi vieläkin arka paikka
ja tästä syystä 12 Years a Slavea voikin pitää poikkeuksellisen
rohkeana elokuvana. Se on varsin realistinen ja suora kuvaus
orjuudesta ja orjien oloista ja mielestäni
tämä onkin ainut oikea tapa käsitellä tuon ajan julmuuksia.
Elokuva ei kerää katsojan säälipisteitä liiallisella tunteilulla
vaan orjien kohtelua kuvataan faktuaaliseen ja toteavaan sävyyn,
esimerkiksi orjien myyntitilanne esitetään mielestäni
uskottavasti ja objektiivisesti.
Plantaasien omistajat ovat
julmia ja näennäisen sieluttomia olentoja, joiden paksuun pääkoppaan
ei mahdu ajatus siitä että heidän tummaihoiset veljensä olisivat
samanarvoisia kuin he itse. Tummaihoiset taas ovat tilallisten
mielestä eläimen tasolla; karjaa ja työjuhtia, joita voidaan
kohdella sen mukaisesti. Poikkeuksiakin plantaasin omistajien
joukosta toki löytyy, esimerkiksi William Ford (Benedict
Cumberbatch) joka kohtelee orjiaan suhteellisen inhimillisesti. Edes
hänelle ei tule kuitenkaan mieleen kyseenalaistaa orjuuden konseptia
ja kun Solomon ajautuu riitoihin Fordin tutun, puuseppä John
Tibeatsin (Paul Dano) kanssa, joutuu Ford myymään Solomonin
eteenpäin. Hänen uusi omistajansa Edwin Epps (Michael Fassbender)
on toisesta ääripäästä omistajia ja kurittaa orjiaan huvin
vuoksi. Juuri hänen ja Solomonin välisen suhteen avulla elokuvassa
onnistutaankin luomaan kaikista tehokkain kontrasti orjuuttajien
järjettömyyden ja orjien loppumattoman nöyryyden ja
kärsivällisyyden välille.
Elokuvassa käsitellään molempien osapuolien, sekä orjien että
orjuuttajien, perspektiiviä hyvin, sillä Eppsin hahmollekin luodaan
syvyyttä osoittamalla hänen suhteensa orjatyttö Patseyyn. Epps käy
vaimoltaan salaa Patseyn luona, ja täten vaikka hän näennäisesti
halveksuu ja inhoaa tummia, kokee hän samanaikaisesti ainakin
jonkinasteista viehätystä heitä kohtaan. Orjuuttajien
inhimillisempää puolta kuvastaa myös entinen orjien esimies,
nykyinen valkoinen peltotyöntekijä (Garrett Dillahunt), joka kertoo
Solomonille, että kaikki orjuuttajatkin kokevat tunnontuskia
työstään. Osa oikeuttaa tekonsa esimerkiksi alentamalla tummat mielessään eläinten tasolle, mutta monet hukuttavat
syyllisyytensä esimerkiksi viinaan.
Kokonaisuudessaan 12 Years a Slave on vakuuttava kuvaus
orjuudenaikaisesta Amerikasta. Elokuva käsittelee varsin arkaa
aihetta, mutta onnistuu tekemään sen sortumatta liialliseen
dramatisointiin tai yleisön tunteisiin vetoamiseen.
Näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan huippuluokkaa ja elokuva
onnistuu pitämään katsojan otteessaan alusta loppuun asti.
Kyseessä on yksi vuoden parhaista
elokuvista.
Plussat
+ Realistinen kuvaus ilman tunteisiin vetoamista
+ Tositapahtumiin perustuva juoni historiallisesti mielenkiintoisesta
aiheesta
+ Huippuluokan näyttelijäsuoritukset
Miinukset
- Ajoittainen katsojan aliarviointi moraalisten vääryyksien osoittamisessa (esimerkiksi Patseyn saippuaepisodissa)
- Synkän aiheensa vuoksi ei varsinaisesti hyvänmielen leffa eli ei
sovi katsottavaksi missä tahansa tilanteessa
- Brad Pittin rooli elokuvan ainoana hyväntahtoisena valkoihoisena.
Pitt toimi myös elokuvan tuottajana, sattumaako?
9/10
Tunnisteet:
12 Years a Slave,
2013,
9/10,
arvostelut,
leffa-arviot,
leffa-arvostelut,
leffat
Leffa-arvostelu: The Toxic Avenger (1984)
Vuonna 1984 ilmestynyt The Toxic
Avenger on saavuttanut laajan kulttisuosion. Se on yksi
suosituimmista Troma Entertainmentin elokuvista ja Toxic Avenger
hahmon ympärille kehittyikin aikanaan poikkeuksellisen paljon
merchandisea ottaen huomioon sen, että kyseessä on niin sanottu
B-luokan eli pienen budjetin elokuva. Katsoin elokuvan ilman sen
kummempia ennakkokäsityksiä elokuvan sisällöstä ja kenties
kyseessä onkin filmi johon olisi niin sanotusti pitänyt kasvaa
sisään jo monta vuotta sitten. Ymmärrän leffan
legendaarisuusaspektin katsojalle, joka on nähnyt elokuvan pienenä,
kenties leikkinyt The Toxic Avenger -leluilla tai lukenut franchisen
ympärille luotua sarjakuvaa. Kolmekymmentä vuotta elokuvan
ilmestymisen jälkeen elokuvan loistavuutta on kuitenkin mielestäni
hieman hankalaa tavoittaa.
The Toxic Avengerille voi antaa pisteet
toimivasta joskin varsin yksinkertaisesta juonestaan sekä selkeästä
hahmoasettelusta. Harvan elokuvan pahikset ovat yhtä selkeästi
pahoja kuin The Toxic Avengerissa, jossa he esimerkiksi ajelevat
vähemmistön edustajien ja lapsien päälle autolla vain saadakseen
pisteitä kehittämässään ajantappopelissä. Itse elokuvan
päähenkilö muuntautuu onnettomuuden myötä hontelosta ja
hidasälyisestä fitnesskeskuksen siivoajasta hidasälyiseksi
möykyksi, joka moppiaan heilutellen lakaisee Tromavillen katuja
pahiksista. Suuremman hyvän nimessä pahisten tappaminen on
ilmeisestikin sallittua ja lööppi toisensa perään toitottaa
monsterimiehen sankaruutta.
Myös elokuvan taistelukohtaukset ovat
harvinaisen laadukasta katseltavaa B-luokan elokuvaksi. Niihin on
selvästi panostettu ja koreografiat ovatkin parempaa tasoa kuin
monissa tusina-actionpläjäyksissä. Siihenpä The Toxic Avengerin
meriitit mielestäni aika lailla kuitenkin jäävät ja kritiikkiä
on pakko esittää esimerkiksi elokuvan luokattoman huonoista
näyttelijäsuorituksista. B-luokan elokuville kenties tyypilliseen
tapaan suurin osa roolisuorituksista vedetään totaalisen yli ja
Tromavillen koko väestö vaikuttaa pehmustettuja huoneita
tarjoavasta lepokodista karanneilta vajokeilta naamanvääntelyine ja
eleineen. Huumoriarvoahan tämä toki elokuvaan tuo ja varmasti
hahmot luokattoman huonoine puujalkavitseineen uppoavat monille
B-luokan leffojen tyylistä erityisen paljon tykkääville.
Mielestäni The Toxic Avenger
tasapainoilee koko ajan hiuksenhienolla
niin-huonoa-että-se-on-jo-hyvää vaiko pelkästään-huonoa
-rajalla. Elokuvalla on hetkensä ja olen katsonut lukemattoman monta
"komediaa", joita katsoessani en ole nauranut kertaakaan.
The Toxic Avengeria katsoessani nauroin ääneen useaan otteeseen ja se on konkreettisin onnistuneen komedian merkki. Komiikka
on mielestäni vaikein taiteen lajeista ja harmillisen usein
reaktioni leffan huumoriin vaihteli kuitenkin myötähäpeän,
hämmennyksen ja eiii-itsekin-keksisin-hauskemman-jutun tuntemusten
välillä. Lisäkritiikkiä aiheuttaa ainakin katsomassani
leikkaamattomassa versiossa elokuvan montaasikohtaukset, joita oli
useita. Ne eivät mielestäni sovi elokuvan kokonaisuuteen vaan
tuntuvat irrallisilta osilta, jotka lisäämällä leffaa on saatu
venytettyä kymmenisen minuuttia lisää.
Kaiken kaikkiaan elokuva on
kulttisuosionsa ansainnut ja ymmärrän kyllä miksi monet siitä pitävät. Pelkästään elokuvallisilta ansioiltaan leffaa ei voi
kuitenkaan vakavalla naamalla mestariteokseksi nimittää.
Plussat
+ Yksinkertaiset hahmot ja juoni
tekevät elokuvasta helppoa seurattavaa ja siksi kevyttä viihdettä
+ Taistelukohtausten koreografiat ovat
varsin toimivia
+ Elokuvan tahallisen huono huumori
uppoaa ajoittain
Miinukset
- Luokattoman huonoja
näyttelijäsuorituksia
- Montaasikohtaukset jotka eivät tuo
mitään lisäarvoa vaan vaikuttavat elokuvan pakolliselta
pidentämiseltä
- Elokuvan tahallisen huono huumori on
valitettavan usein kirjaimellisesti huonoa huumoria
5/10
Tunnisteet:
1984,
5/10,
arvostelut,
leffa-arviot,
leffa-arvostelut,
leffat,
The Toxic Avenger
Alkusanat
Mietiskelin pitkään aihetta blogille sillä tykkään ilmaista itseäni, muun muassa kirjoittamalla. En itse lueskele blogeja juuri ollenkaan, mutta nykypäivänähän löytyy blogeja lähes kaikesta. On olemassa meikki-, muoti-, ruuanlaitto-, treeni-, matkailu- sekä tietysti bloggaajan omaa elämää käsitteleviä blogeja näin niinkuin muutamia mainitakseni. Arkinen elämäni ei kuitenkaan sisällä mitään superjännittävää, joten blogi omasta elämästäni olisi aikamoisen puuduttavaa luettavaa. Koen muutenkin hieman absurdina sen, että haluaisin jakaa oman elämäni julkisesti muiden kanssa. Mutta antaa kaikkien kukkien kukkia joten en tuomitse ihmisiä jotka näin tekevät. Vaikka en omaa elämääni haluakaan kaiken kansan nähtäväksi, niin mielipiteitäni olen aina toitottanut mielelläni kaikille, jotka kuuloetäisyydelle ovat sattuneet.
Näinpä syntyi luontevasti päätös blogista jossa pääsen möykkäämään omia mielipiteitäni erinäisistä asioista internetin ehtymättömiin syövereihin. Mietin teemaa jonka ympärille arviointiblogini rakentaisin, mutta koska olen kaikkiruokainen populaariviihteen, ja sen kulutuksen suhteen, en osannut päättää musiikki-, leffa-, peli- tai kirjablogin väliltä. Niinpä päädyin laiskan ihmisen ratkaisuun ja päätin luoda blogin jossa tulen julkaisemaan kaikkea edellämainittua, ja todennäköisesti paljon muutakin.
Blogini tulee siis sisältämään mielipiteitä/arviointeja/arvosteluja kaikesta maan ja taivaan väliltä, riippuen siitä mitä milloinkin mieleni tekee arvioida. Suattaapa blogi joskus sisältää yleistä avautumista myös kaikesta muustakin, jos sille päälle satun. Arvostelutekstien yleisilmeestä sen verran, että vaikka kyseessä olisi kuinka hyvä tai kuinka huono teos tahansa, listaan siitä kolme plussaa ja kolme miinusta. Tämä mentaliteetti perustuu siihen, että uskon kaiken sisältävän aina vähintään kolme hyvää, mutta myös ainakin kolme huomauttamisen arvoista asiaa.
Vaikka pyrin pitämään tekstini yleiskielellisenä loppukaneettina mainittakoon, että savolaisuuteni vapauttaa minut vastuusta ja näin vastuu jääköön blogin lukijalle. Jos joku mielensä pahoittaa blogissani ilmaistuista mielipiteistä niin muistakoon tällöin sanonnan: "Mielipiteet ovat kuin persereikiä, meillä jokaisella on sellainen." - Joku viisas joskus jossain. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä ja omani ovat vain yksi 7224633020 (and counting...) joukossa.
Nautinnollisia lukuhetkiä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)